Bittersweet Shackles

Lähdimme maanantai-aamuna vanhimman pikkuveljeni kanssa Turusta. Olemme nyt Salossa. Ei kumpikaan meistä vain enää kestänyt olla kotona, oli pakko lähteä. Katsoimme sen vain parhaaksi vaihtoehdoksi, kunhan tilanne kotonamme vain paranee. Emme tiedä, tietävätkö vanhempanne olostamme täällä, mutta kyllä ainakin luulisin niin. Eivät he ainakaan meille ole soittaneet, mutta sedällemme varmaan. Emme tiedä, emme voi.

Minulla on syitä, joita en itsekään ymmärrä. En kestä olla täällä kauaa, mutta minun on pakko. Anttia on taas niin ikävä, eikä minulla ole muita vaihtoehtoja, kuin olla täällä. Kärsiä, kärsiä, kärsiä. Tahtoisin nyt vain sitä, että Antti olisi aivan painautuneena minua vasten, ja voisin laskea pääni hänen päälleen. Mitään muuta en tahdo. En mitään muuta. Noin pieni asia, mutta silti mahdoton. En edes osaa kirjoittaa nyt kunnolla. Antti.

Uuh, olen saanut jo kolme kommenttia, tästä se lähtee. ^^

Löydyn nykyään myös Blogilistalta, jos minut tahtoo tilata tilatkoon sieltä. Ellei joku siis ymmärrä, jos tilaatte minut saatte ilmoituksen kun olen kirjoittanut. Anttikin rekisteröityi LiveJournaliin, mutta hänen bloginsa on vielä vähän kesken. Sieltä se kumminkin löytyy, käykää ihmeessä katsomassa. Nyt näiden tylsiäkin tylsempien alkusepustusten jälkeen pääsen kirjoittamaan kunnolla.

Minulla on tupsupipofetissi.
Antilla raitapaitafetissi.
Olemme aikamoisia, kun tarkemmin ajattelee.

Koulumme vappujuhla meni aivan upeasti. Näytelmä ja kappaleet onnistuivat loistavasti. Sain laulaa, ja lauloin. Laulaminen lavalla yleisön edessä kuuluu täydellisimpiin hetkiin, mitä on. Koko sali hiljenee vain sinua varten, koko sali kuuntelee vain sinua, koko sali katsoo vain sinua. Täydellisestä hetkestä vielä täydellisemmän tekee vain se, että näkee Antin yleisön joukossa.

Tämä on taas näitä hetkiä, joita rakastan. Rakastan Anttia niin paljon. En pystyisi koskaan selittämään kunnolla kellekään, miten paljon häntä rakastan. Eikä minun tarvitsekaan. Riittää, että Antti tietää. Hän tietää, miten paljon häntä rakastan. Kukaan ei ole koskaan tehnyt minua onnellisemmaksi kuin Antti, eikä tule koskaan tekemäänkään.

Mikään ei ole ihanempaa, kuin maata myöhään illalla Antin vieressä, rauhoittaa hänen hengityksensä, silittää hänen hiuksiaan ja poskiaan, hyväillä hänen rintaansa, kylkiään, hänen koko vartaloaan. Kietoa kädet hänen ympärilleen ja rutistaa hänet itseäni vasten. Mikään ei ole ihanempaa kuin tieto siitä, että Antti on lähellä, turvassa, ja rakastaa minua.

Pystyn minä hetkenä tahansa näkemään Antin katsovan minua silmiin, maistamaan Antin suudelman huulillani, haistamaan Antin puhtaan ja ihanan tuoksun, tuntemaan Antin lämpimän kosketuksen ihollani, kuulemaan Antin kuiskaavan korvaani:
"Joel, rakastan sua".

He's everything you want
He's everything you need
He's everything inside of you
That you wish you could be
He says all the right things
At exactly the right time
But he means nothing to you
And you don't know why

Vihaan näitä hetkiä. Hetkiä, jolloin on avuton. Hetkiä, jolloin mielessä menee vain asiat, jotka eivät todellakaan auta. Hetkiä, jolloin on hukassa. Kuin putoaisi rotkoon, jossa ei ole pohjaa. Putoaa ja putoaa, ei muuta. Ei pysty tekemään muuta, voi vain pudota. Kaiken tuskan keskellä miettii, miten pääsisi kiipeämään ylös. Tuska vie kuitenkin voiton. Sitä unohtaa miettiä, ja putoaa vain syvemmälle.

Ihmiset jotka eivät minua tunne sanovat, että olen kylmä ihminen. Ihmiset jotka minut tuntevat, sanovat täysin päinvastaista. En pysty olla huolehtimatta ystävistäni, jos heillä on jokin hätä. En vain pysty. Minun on pakko auttaa, minun on pakko kestää. En varmaan pystyisi antamaan itselleni koskaan anteeksi, jos jättäisin tietoisesti auttamatta ystävääni. Nyt minun on pakko auttaa. Miika.

Minun pitäisi olla vahva, mutta silti itken. Itken, eikä tämä lopu. Miika itki minulle tänään puhelimessa niin kauan, ja voin hoki rakastavansa minua. Mutta minä rakastan Anttia. Tuntuu niin pahalta, kun en voi olla Miikalle se henkilö jonka hän haluaisi minun olevan. Rakastan vain Anttia niin paljon. En vain saisi itkeä, koska muuten Miikan lohduttamisesta ei tule mitään. Minun on pakko päästä Miikan luo, en kestä kun hänellä on huono olla.

En vain kestä. Miika itkee minun takiani, ja vain minun. Miikan tyttöystävä jätti hänet, he olivat olleet yhdessä kaksi vuotta ja viisi kuukautta. Syy? Minä. Miika rakastui minuun. Olimme Miikan kanssa yhdessä noin kaksi kuukautta yhdeksännellä luokalla, mutta emme tehneet mitään muiden ihmisten nähden. Kaikki tapahtui vain aina, kun olimme kahdestaan. Aina. Sitten se vain yhtäkkiä loppui, eikä kumpikaan meistä tajua nyt ainakaan, että miksi.

Rakastan vain Anttia, ja Miika tietää sen.
 

Oli taas pakko tehdä näin. Aivan pakko. Minulla on kauhea pakkomielle kirjoittaa blogia, mutta edellisessä blogissani se ei onnistunut. Tein kirjoittamisesta liian asiallista, ja kirjoitin aina vain yhdestä tietystä aiheesta joka mieltäni painoi. Siitä johtui se, etten kirjoittanut paljon, ja se myös alkoi ahdistamaan. Tahdon kirjottaa paljon. Minun täytyy. Pakkomielle, harvoin hyvä asia. Paitsi tupsupipofetissini. Tupsupipot, aww.

En ehdi kirjoittamaan nyt tämän enempää, täytyy kiirehtiä kouluun. Laulan huomisessa vappujuhlassa Bon Jovin It's My Lifen hitaan version ja Stratovariuksen Will My Soul Ever Rest In Piecen. Rakastan laulamista, mutta nytkin laulan kokoajan vain jotain muuta. Laulan koko yön, jotta onnistuisin niin miten haluankin.

Jatkan silti kirjoittamista, miksi? Koska hyvä kappale soi, enkä tahdo sen jäävän kesken. Pakkomielteitä pakkomielteiden perään, en vain koskaan voi jättää hyvää kappaletta kesken. Rakastan tätä ikkunaani, jolla istun. Tämä ei ole lauta tai mikään, vaan eräänlainen alkovi. Minulla on kädessäni jo autoni avaimet, mutta silti istun tässä. Ehkä olisi aika lähteä.

En osaa vieläkään päättää kumpaa rakastan enemmän, kitaran soittamista vai laulamista. En vain osaa. Rakastan kumminkin eniten suuren yleisön edessä esiintymistä. Ei ole mitään ihanempaa tunnetta kuin laulaa ihmisille, jotka kuuntelevat. Tahdon huomiseen, tahdon huomiseen nopeasti.